”The Love Song of J. Alfred Prufrock” (1915), runo T. S. Eliot oli laatinut 23-vuotiaana, hän teki ääni väsynyt keski-ikäinen mies, tai todellakin kirottu sielu Danten Inferno. Kaljuuntuva Prufrock löytää ajanvarauksella teetä joidenkin muodikkaiden naisten kanssa tilaisuuden eksistentiaaliseen kärsimykseen. Matkalla tähän yhteiskunnalliseen tapahtumaan hän lykkää jatkuvasti ”ylivoimaisen kysymyksen” esittämistä, oletettavasti jonkinlaisen ehdotuksen naiselle, joka viihdyttää häntä., Sen sijaan hän esittää itselleen joukon kysymyksiä, jotka eivät itsessään ole musertava kysymys, mutta heijastavat hänen syvenevää ahdistustaan: ”uskallanko / häiritsenkö maailmankaikkeutta?”; ”Joten miten minun pitäisi olettaa?”; ”Ja miten minun pitäisi aloittaa?”Vakuuttunut siitä, että hän jo tietää, mitä kärsimys odottaa häntä—”Sillä minä olen tuntenut heidät kaikki jo tiedossa ne kaikki”—hän päättää, että, vaikka yhtä päättämätön kuin Shakespearen Hamlet, hän ei ole mitään Hamlet on suuruutta. Hän ei esitä ylitsepääsemätöntä kysymystä, koska pelkää, että hän vastaa ”en tarkoittanut sitä ollenkaan / että se ei ole sitä ollenkaan.,”Sen sijaan hän hyväksyy vanhuuden hyökkäyksen ja päättää, että häntä ei odota romanssi:
erotanko hiukseni taakse? Uskallanko syödä persikkaa?
käytän valkoisia flanellihousuja ja kävelen rannalla.
olen kuullut merenneitojen laulavan, kukin kullekin.
– en usko, että he laulavat minulle.
runo osoittaa joitakin moderneja ominaisuuksia, joka houkutteli Punta Eliot: hänen mestaruus rytmejä keskustelun, jonka hän antoi muodossa jakeen, hänen sanonnoistaan, nokkela käyttö riimi, ja viittauksia Dante, Shakespeare ja muut kirjoittajat., Vaikka runo ei vastaa sodan kokemus, jotka on kirjoitettu vuonna 1910-11, Eliot on varhainen runous viittaa siihen suuntaan, jossa modernistinen runous olisi siirtää sodan aikana ja sen jälkeen: kohti etsintä jaettu tietoisuus, teema, joka Eliot ja Pound molemmat liittyvät Henry James.
- Tämä sivu on mukailtu Perikles-Lewis on Cambridge Introduction to Modernismi (Cambridge UP, 2007), s. 120-121.